Uusi elämä med N

Viime maanantaina mä sain kaksi reseptiä. Sepram ja Ketipinor. Lääkärini soittaa mutsille ja kyselee saako mulle kirjottaa noi reseptit, äiti epäilee mutta antaa kuitenki luvan. Mä meen kotiin ja äiti ei edes katso mua. Se juttelee alakerrassa isäpuolen, J:n kanssa, ja sanoo mä pääsen vasta perjantaina kyseleen niistä lääkkeistä ( Mutsin työpaikka on valtiolla, en saa puhua siitä..). Mä meen alas ja meen jääkaapille ottaan ruokaa. Mutsi tiuskii Mitä sä siinä oikeen teet? Mä tuun syömään ananasta. Sit sillä kilahti "Ei ole ihme että voi vähän huonosti ku syö tollain! Ei koskaan syö kunnon ruokaa! " Mutustan siinä sit leivän vielä ja lähden kerhon ohjaukseen.

Je:lle mä sit rupeen itkeen. Mä kerron kaikki mitä oli tapahtunu. En vaa pystyny oleen itkemättä.

Mä lähen käveleen kotiin ja kun pääsen pihaan huomaan ku mutsi ja isäpuoli hakkaa toisiaan pihalla, äiti oli kuulemma lähössä ajaan  autoo kaatokännissä. Huusin siinä sit J:lle että oliko ihan  pakko kaataa toinen tohon maahan? ( J oli siis heittänyt mutsi maahan) Sit Jllä repee... Se huutaa mulle ja heittää auton avaimet täysillä mun naamaan. 

Mä meen huoneeseeni. Itken. Mutsi huutaa alakerrasta "Tuu syömään" En menny, ei mulla ollu nälkä. Siitä se taas lähti, äiti raivoo mun huoneessa että mikä mussa on vialla, olen luuseri, piipitän pienuuttani, mikä mun elämässä on niin pahasti että psykologien pitää soitella kotiin asti jostain lääke kuureista?! Joka on kuulemma naurettavaa... Mä olisin narkkari joka tunkis sitä paskaa päähänsä.

Pikkuveli tulee mun huoneeseen ja yrittää viedä mutsin alas, menee hetki niin mutsi ja M painii lattialla ja huutaa toisillensa. 

N tulee meille, se löytää mut mun huoneesta myttyrällä (Onko se edes sana?) sängystä silmät turvonneina ja punasina. Mä itken N:n sylissä, enkä pysty lopettaan. N vie mut Tampereelle.

Seuraavana päivänä mutsi pyytelee anteeks ja sanoo "Puol viis olis vuokra asunnon näyttö kiinnostaako?" Tottakai kiinnostaa. Me mennään kattoon asuntoo ja samalla viikolla tehdään vuokra sopimus. Me muutetaan N kans yhteen.

Mä pääsen täältä helvetistä pois siis jo mahdollisesti tällä viikolla. Mä olen onnellinen.

Mun syömiset on menny päin persettä, tunnesyöjä. En edes muista koska mulla olis ollu näin pallo olo! Oon tukossa ja oksettaa koko ajan. Mä olen jopa pystyny kierteleen vaa'alla käymistä. 

Ehkä mua tavallaan stressaa se että miten mä pärjään. Onhan mulla siinä N mutta kuitenki. Mitä jos ei olis ? Olisinko mä tällätteessä tilanteessa koskaan ollukkaan ? Ehkä olisin, N on yrittäny tulee mua kaikin tavoin enkä mä edes osaa kiittää sitä tarpeeks kaikesta. 

Mutta nyt mulla alkaa viimeinki oma elämä N kanssa.

Joo mä jään, aina jään, tänne jään. Mun elämä vaan pyörii ympyrää

Sä lähit, kyllä mä tiedän että sun pitää mennä. En vaan haluis sitä, haluun elää lasten maailmassa missä kaikkin naiivia ja kaunista. Aikuisten maailma on rumaa ja pelottavaa. Miten sä kestät? En mä vois jaksaa olla aikunen koko aikaa, oon lapsi. Aina kun sä lähet, mä tiedän että oon viikon yksin. Ja yksin oleminen sattuu, se sattuu ihan helvetisti. Sä tiedät millasta meillä on isäpuoli juo ja raivoo, alkoholisti, veli huutelee, nälvii "anorektikko syö jotain" ja on peli addikti, äiti ei välitä mistään muusta kun työstä ja siitä onko koirilla kaikki hyvin. Miks sä et vie mua pois? Mä takerrun kiinni siihen mitä mulla on, pieni ripaus laihdutusta sekaan vähän bulimiaa ja lopuksi vielä itseinhoa.

Mä haluaisin olla sun kanssa jokaisen aamun.
Kaikki tuntuu helpommalta niin.

Peter Pan- syndrooma, mä en koskaan kasva aikuseks. Tuleeko mustakin raivoova työnarkomaani vai tuleeko musta narsistinen alkoholisti? Ei, musta tulee kontrollifriikki.

Se oranssi tuoli veti mua syvemmälle ku koskaan ennen. L ehdotteli taas sairaslomaa ja sano, että mun pitäis vaa hellittää ton koulun suhteen että se menee miten menee. Stressi ja väsymys purkaantu taas liiaksikin siellä. Sit se NAURO mun asioille kun oon päättäny joskus alle 10v, että pärjään yksin elämässä enkä tarvitse ketään, ja jos mä meen johonki kouluun niin mä suoritan sen vaikka ryömimällä jos ei muuten. Siitäkös mulle tuli ahdistusmaksimus taas, mulle naurettiin. 

Huomenna kesken koulua joudun menemään siis sinne "Erikoislääkärille". Oon kerran ollu jo siellä ja puhun omiani. Nyt mä puhun totta, yritän ainakin. Mulla jää taas matikan tunti pois ja oon muutenki niin paljon jäljessä muita että pelottaa.

Ensiviikko voisi olla parempi.

Uusi listan noudattaminen, tällä kertaa onnistun!

Viime yö oli taas pahin pitkään aikaan, totaalinen itkupotku- kohtaus. Miks elämä on niin vaikeeta joillekkin ihmisille? Huusin tyynyä vasten ja toivoin kuolevani, en silti kuollut. Itkin kylmyyttä, itkin huomista, itkin ahdistusta, sydän hakkasin kuin viimeistä päivää, tuntui että henki lähtisi. Mikä tähän auttaa? Lääkkeet? Puhuminen? Olemalla onnellinen ja tyytyväinen itseensä? Ei en usko. 

Veljeni huutaa mulle "Kuole pois saatanan kusipää!", koska en lainannut omaa konettani hänelle. Olenko ilkeä? M halusi vain jonku Set up:in tästä koneelta, mutta en suostunut. Halusin olla yksin ja tuijottaa omaa konetta. Itsekästä. Tuntuu pahalta... Toisaalta en mä halua että ihmiset ronkkii mun tiedostoja ja tuntii ja kyttäilee mitä mä koneella teen, vaikka tosin ei M olis mitään kuitenkaan urkkinu. Mä vaan en luota ihmisiin tarpeeksi. 

Mä pelkään huomista. Se oranssi tuoli odottaa mua puoli 1. Mä stressaan jo nyt sitä, että paljastanko mäö taas jotain asioita L mitä mun ei kannattais kertoo. En mä kyllä aijo esittää reipastakaan.

Mä ajattelin tehä lista mitä mun pitää noudattaa 1kk ja siitä sit eteempäin mut aluksi se 1kk:

• Ei koulu ruokaa!
• Ei herkkujua (sis. KARKIT, sipsit, suklaa ja muut mättö ja herkku ruuat)!!!!!!!!!!
• Lihaskuntoa enemmän
• Limua vain light/zero, mieluiten ei ollenkaan
• Alkoholin käyttöä on vähennettävä!!! 
• Mynhoneita ja läkeroleja saa syödä kohtuudella, onnistuukohan vaa?
• Ei impulsiiviostoksia (Pakko säästää rahaa että pääsen omaan asuntoon muuttamaan kesällä)

Rangaistuksena listan rikkomisesta on se, että seuraava päivä on paastottava. Ja jos mä onnistun niin saan käydä ostamassa ittelleni niskalävistyksen! Eli pakko onnistua. 

Painon on kesään mentäessä laskettava se 10kg ainakin. Jos se jää siihen 9 edes niin sit olen tyytyväinen. Eihän tossa olis kun joku 1.7kg kuukaudelle painon pudotusta. Eihän ole paljon? Kyllä mun pitää onnistua, mä lupaan että onnistun! 

Huomenna on myös jotain kivaakin ehkäpä luvassa. Ajattelin nimittäin ottaa uudestaan tuohon alahuuleen lävistyksen, tällä kertaa renkaalla ja sitten ehkä myös shoppailua N kanssa. N kyllä vihaa kaupungilla oloa joten voisin ehkä jättää sen väliin... 

Kiitos tsemeistä Milla, ne piristivät mua! 

Mä olen palannut, väsyneempänä kuin koskaan

(Olen ollut pohjosessa N kanssa koko loman, enkä ole voinut kirjoittaa aiemmin)

Mä istun siinä hemmetin tuolissa. Se on oranssi, liian kirkas ja ilonen väri mulle, en mä jaksais edes kattella sitä. Multa kysytään miltä susta tuntuu? Miten se suhun vaikuttaa? En mä jaksa kuunnella. Mä lopetan kohta kokonaan puhumisen, jos mä sillä tavoin saan pidettyä L:n tyhmät kysymykset pois mun korvista. L kysy "Saanko mä puhu täsät sun tilanteesta sun koululle" Mulle se on ihan sama, uskoopahan sit sielläkin miks mulla on niin paljon "lääkärillä käyntejä" Mä en enää välitä miten ne mua kattoo siellä, en vaan jaksa.

Koita olla lomalla ajattelematta mitään ylimäärästä ja yritä nauttia siitä mulle sanottiin. En mä osaa enää. Loma aloko mahtavasti, siihen se sit jäikin. Kaikki nää paskat ajatukset ja mielialanvaihtelut pilas taas kaiken. Mä itkin liian monta kyyneltä taas kerran. Loppu loma oli melko pilalla, mut oli mulla ilosiakin hetkiä. Mä silti hymyilin kaikille, se vie voimat.

Mun kaikki rästi hommat on vieläkin tekemättä, mä en saa itteäni niskasta kiinni. L ehdotti jos mä poltain itteni loppuun ton koulun kanssa niin miks mä en vaihtais sitä johonkin sellaseen kouluun josta pitäisin? Ei en mä voi, isi ei olis musta ylpee nytkin se sano käy nyt se koulus vaa kunnolla läpi, äiti huutaa niitten vitun vanhojen tanssien kanssa "Se mekko pitää saada valmiiks ! Se kangas pitää viedä nyt heti sinne ompelimoon tai saat unohtaa koko jutun" MÄ en edes tiedä haluanko mä tanssia ( Vieläkään, ajatukset ei kulje), enkä todellakaan tiedä minkä laisen mekon haluan, parikin olis ihan kiva!

Mä lihoin ihan vitusti taas lomalla. Se ahdistaa nyt, N kans sovittiin et se auttaa mua ja yrittää tsempata N jopa sano, että ei aijo puuttuu mun syömisiin! Toisaalta ihan hyvä. Mä aijon oikeesti pistää mun elämään jotain kontrollia. Onnistuukohan vaa? Mun on pakko. Tänä vuonna mä haluan päästä uimarannalle ja nauttia siellä olosta. En siis ole ollu uimarannoilla 3v ja viime kesänä N heitti mut laiturilta alas. Sain paniikki kohtauksen sillon ja vedestä nousu oli hiukan hankalaa, vaikka mulla oli vaatteet päällä musta tuntu että mä kuolen häpeään. Enkä mä myöhemminkää suostunu viime kesänä meneen lähellekkään enää laituria ja rantaa.

Perjantaina taas siihen oranssiin tuoliin istuun. Seuraavana maanantaina lääkärin luo kuuleen lisää tuomioita mun kurjaan elämään. Sairaslomaa ne on mulle tarjonnu, en mä voi ottaa sitä en millään. Äiti raivoo muutenki ku en ole koulussa (lintsauksista se ei tiedä onneks mitään, ainakaan vielä) ja kyttää koko ajan netistä mun arvosanoja (Jotka ovat liian huonoja ja en edes viitsi sanoa) ja lukujärjestystä. Ahdistavaa. Millon mä saan nauttia lomasta? Ehen  milloinkaan... Ei mulle suoda sitä onnea että saisin istua rauhassa jossain missä ei tarvisi ajatella, eikä edes tietää omaa nimeään.

Mä tarvin elämääni jotakin uutta ja innostavaa, jotakin joka auttaa mua nouseen edes polvilleni istumaan jos ei muuta.

Ainiin. N on uhkaillu ettivänsä tän blogin. En mä voi näyttää tätä sille, se tuhois kaiken. Miks sen pitää painostaa näyttään tää ja kysellä kaikkea? En mä halua kertoa kai ihan kaikkee ittestäni ja jotkut asiat vaan pilais kaiken. Mä en halua menettää N. Toivottavasti se antaa asian olla ja unohtaa koko jutun. Mä haluan paikan jossa voin olla avoin, "Miten sä voit kirjotella ja puhua sun ajatuksista jossain netissä tuntemattomille ihmisille, mut et mulle?" En tiedä, en mä vaan pysty! 

Huoh mikä vuodatus tuli. 

P.s Mulla oli ikävä tätä kirjoittamista.

Pika ilmoitus

Olen hengissä ja nyt en pysty kirjoittamaan enempää. En osaa sanoa koska voin kirjoittaa uudelleen mutta toivottavasti pian.

Toivottavasti ette kyllästy odotteleen seuraavaa postausta.

Anteeksi.

Onnistuminen vai säälittävä luovuttaja?

Mä tein sen. Mä puhuin psykologille mun syömisongekmasta, se sano että toi on kyl paha bulimia. Tiesin mä sen jo, ei sitä olis kenenkään tarvinu sanoo. Mua kaduttaa, L sano että oon rohkee ku pystyin viimein avaan suuni tästä asiasta. Sano ymmärtävänsä mua, sovittiin että jos mä en halua puhua siitä mun ei ole pakko ja se ei kysele siitä mitään. Mua kaduttaa! Miks mä tein sen? Miks siinä hemmetin lapussa piti lukee: Onko kiinnostuksesi ruokaan normaalia? No ei ole, olisin voinu ihan hyvin valehella taas, Mut eipä tietenkää. Mä oon säälittävä luovuttaja!!

Puhuttiin myös muista asioista. Tuntuu että tuolla käynti ei oikeesti helpota yhtään, "Puhuminen halpottaa". Onhanse hyvä jos se toimii joillakin, mut mulla ei.

En pystyny edes meneen enää kouluun, tulin vaan kirjastoon lukeen kirjoja ja lentiä niin ja tietysti tänne kirjoittelemaan. Mun voimat on loppu, niinkuin L sanoi "Mä olen tuuliajolla".

Sain samalla myös lääkärille ajan. Saan tammikuussa sitten masennukseen lääkityksen, hieno hammo pitää pyytää vanhemmilta lupa! Mua pelottaa että äiti ja kaikki muutki pitää mua huonona ihmisenä jos mä syön masennuslääkkeitä.

Mulla ei ole edes nälkä. Jano on ihan koko ajan ja eilinen tyhjennys ei varmasti auttanu tilannetta. Oon kohta juonu 2l vissyä ja vessassa täytyy rampata koko ajan.

Mun bussi lähtee vasta vartin yli 12 ja sit pitäis päättää meenkä Iittalaan kaverin luo, jos menen se menee kuitenki juomiseks ja jos en mee joudun olemaan kotona. Ei siinä mitään jos olisin yksin sielllä mut Isäpuoli on luultavasti kotona tekemässä pihatöitä ja rupee kyseleen miks en ole koulussa. Mä sanon että mulla on migreeni, joka on kyllä totta.

Musta myös tuntuu että kirjotan joka päivä samoista asioista uudelleen ja uudelleen. Oravanpyörä. Tosi kiva.
Anteeksi siitä.

Niin paljon nähnyt se on Ettei liikuta mikään Niin paljon tehnyt se on Ettei kosketa mikään

Mä mietin taas, pitäiskö hankkia apua. Makaan suihkun lattialla ja katon kun vesi menee viemäriin ylimääräisten ruokien kanssa, jotka on tullu ulos mun suusta. Mulla olis huomenna taas aamusta psykologilla käynti, voisin ihan hyvin kyl kertoo pikku salaisuuteni, mutta joku estää mua. Se on se, joka kieltää mua syömästä ja kertomasta kenellekkään, se on se joka huutaa mun päässä ja haluu paiskoa lautaset lattialle sirpaleiksi ja puristaa kynnet ihosta läpi.

Ei, en mä voi.

Mä oon taas lihonu 1,5kg ja kaikki muut on laihtunu. Läskiä, miks se tulee takas? Mun tän kuukauden tavoitteeseen on vielä 3.5kg ja tuntuu, että mä en saavuta sitä ikinä. 

Mun pitää liikkua enemmän ja syödä vähemmän. 

Mä hymyilen, ettei ne huomaa. Hymyilen joka ikinen päivä ja se väsyttää, teeskentely on kovaa. Mä en halunnu elämästäni tällästä, halusin onnellisen lapsuuden enkä traumaattista lapsuutta, halusin onnellisen teini iän mut mitä sainkaan? Masennuksen kamalan , neurooseja kymmenen, vähän lisää ahdistusta ja pahaa oloa. Siitä on mun elämä tehty. Mistä sinun elämäsi on tehty?

Mä näin tänään yhen tytön koulusssa, joka oli ollut viime syksystä kesään asti nenämaha letkuissa, mulla tuli säälittävä olo. Säälin sitä ja itseäni. Näin kuinka se katto netistä kaloritaulukkoo ja tuijotti koneella rasvaisia perunamuuseja, lihapullia ja muita ruokia. Mä mietin, en mä haluaisi olla tollanen. Sit se todellisuus taas iski. Katoin peiliin, mä nään tasan itteni samanlaisena, ihmisenä joka miettii syömisiään ja laskee kaloreita. Mua pelottaa.

Kiersin rataa viikon, nousen seisomaan taas.
Suoristan vaatteet, jatkan matkaa alamäkeen.
Vedän ilmaa keuhkoihin taas läpi filtterin.
Silmissä sumenee, jatkan matkaa alamäkeen.

Pinnalta kaikki näyttää pieneltä ja sievältä ja
Pohjalta kaikki on paljon suurempaa, kauniimpaa, parempaa.

Aina toisinaan pintaan nousen ilmaa haukkaamaan.
Teeskentelen turhaan, kahle kiskoo alamäkeen.
Puhuvat juomisesta, eivät koskaan janosta.
Ei pinnan ihmiset voi ymmärtää mun matkaa alamäkeen.

Pimeät tunnit näyttää Totuuden hetket pidempään Itsekö me itsemme näin kirottiin?

Mä kadotin sen luotsiveneen jota seurasin
en löytänytkään kotisatamaan
ajelehdin luoksesi uusiin maisemiin
ja hukuin kauneutesi hekumaan
mä lähdin päästäkseni sua pian kaipaamaan
mun kaikki ajatukset johtaa sun luo

murtaisitko panssarini, avaisitko silmäni
jos antautuisin täysin ja olisin sun
kulkisitko kanssani, jos tuntisit mun heikkouteni
mä pelkään rakastua, vaikka haluan sua

En löytänytkään kotiin, ei kai sitä enää olekaan
vain pelko peittää kylmää lattiaa
jäänkö tänne suljettujen ovieni taa
ikuiseen rakkauden vankilaan
sä näit heti etten ole onnellinen
sä tiesit kaiken jo ennen kuin kerroinkaan

Pari päivää meni hyvin, niinpä olin onnellinen ja se tuntu oudolta. Paino laski 1kg mut tänään se tuli takas, kyllähän mä tiiän että vasta aamulla nään "oikeen" painoni mut toi kilo ahdistaa nyt ihan hitosti.'

Eilen sain taas kuulla kunniani syömisistä.

N : "Mitäs koulussa oli ruokana ja mitä söit?" "Noo kanakasvisgratiinia söin..."  N: "Elä valehtele!" "No okei söin 3 leipää ja lasin mehuu"Tässä vaiheessa rakas pikkuveljeni puuttuu keskusteluun "X sähän syöt ku joku anorektikko! Söisit jotakin nyt oikeesti! Toi on ihan sairasta, nyt syöt" "Mähän oon syöny nyt mummulla (suklaata ) ja nyt oon menossa hakeen kaakaon ABC:ltä" N : "Mä oon pettyny suhun, sä lupasit syödä enemmän !"

Arvatkaapa kuuntelinko. Ei, en jaksanut kuunnella, ei mua kiinnostanu. Oon liian syvällä jä ja mä ajaudun yhä syvemmälle, mä rakastan tätä. Mä kuolen tähän.

Tein tänään nimittäin pitsaa ja muffinsseja N kanssa. Mättöö. Mun ikuinen vihollinen ja samalla salainen rakas, RASVAISET RUUAT. Onneks N:lle soitti sen kaverit ja pyysi sitä meneen saunailtaa viettään niitten kanssa, ei siitä etteikö mua kiinnostais sen seura vaan se että mä pääsisin suihkuun itkeen ja oksentaan. Sanoin N:lle ei se mua haittaa että meet, tottakai meet, kyllä sun pitää kavereita nähä. Oikeesti mä pelkäsin, pelkään jäädä yksin. Mä tiedän mihin yksin oleminen johtaa ja siitä kärsii aina. Olen nukkunu jo liian kauan N vieressä,en osaa olla ilman sitä ja sen turvallisen tuntuisia käsiä jotka nappaa mut ilmasta kun meinaan tippua reunalta alas.

Thinspiration